Polku kestävään elämään on kivetty ristiriidoilla

Tutkijan yksi tehtävä on nostaa tarkasteluun valintoihin sisältyvä rimpuilu, syyllisyys ja häpeä.

”Eihän tällä maailman kestävyysongelmia ratkaista, mutta omalla tavallaan tärkeä juttu,” päivitin Facebookiin kesän alussa, kun tiedeartikkelini ampiaisten valepesien virkkauksesta monilajisena tunnusteluna ilmestyi Aikuiskasvatuksessa. Tuntui mukavalta, kun planetaaristen kriisien teemanumerosta viestittiin sosiaalisessa mediassa. Samalla oloni oli kiusaantunut.

Miksiköhän?

Ensinnäkin, elämme kovien arvojen aikaa. Tutkimuksen on oltava strategista, tehokasta, kansainvälistä ja vaikuttavaa. Minä teen pieniin aineistoihin perustuvia tapaustutkimuksia, jotka nousevat omasta kokemusmaailmastani mutta joilla uskon olevan omaa elämääni laajempaa merkitystä. ”Tämäkö muka tutkimusta? Tällaiseen pelleilyynkö verovaroja tuhlataan?” kuulin mielessäni kritiikin.

Toiseksi, olen taustaltani yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkija. Koin olevani varkaissa: kuka minä olen kirjoittamaan monilajisuudesta ja käsityöstä? Samaan aikaan monitieteisyyttä peräänkuulutetaan joka suunnalla. Esimerkiksi ekososiaalista maailmasuhdetta tutkiva Raisa Foster liikkuu suvereenisti niin tieteen kuin taiteen kentillä.

Katso ulos laatikosta

Kestävyyskriisien ratkaiseminen edellyttää perustavia kulttuurisia murroksia kaikilla elämänalueilla. Tarvitaan ”laatikon ulkopuolella” ajattelua ja kaikenlaista toimintaa eri konteksteissa ja mittakaavoissa.

Tutkija Jani Pulkki kirjoittaa Aikuiskasvatuksen blogissa siitä, kuinka etiikkaa voidaan oppia hyveellisten ihmisten esimerkeistä. Tulevaisuuden sankarit itse tosin kaihtavat esikuvallisuuden valokeilaa.

Olen samaa mieltä: esimerkkejä tarvitaan. Jos valinnat ovat itselle ulottumattomissa, esimerkillisen ekoelämän kuvaukset saattavat kuitenkin tuntua luotaantyöntäviltä. Siksi niiden rinnalle tarvitaan esimerkkejä, jotka kertovat kipuilusta ja rimpuilusta: kuinka omat teot ovat vain osaksi omien arvojen mukaisia ja kuinka päästä lähemmäs omia arvoja.

Ekososiaalisesti sivistynyt tutkijakaan ei voi etäännyttää itseään aiheestaan objektiivisuuden taakse. Kestävyystutkimus ja -opetus voi olla uskottavaa ja vaikuttavaa vain, kun pyrkii toimimaan kuten saarnaa. Siksi minun on hankala perustella itselleni, miksi edelleen käytän maitotuotteita, joiden vaikutukset eläimille ja ympäristölle rinnastuvat lihansyöntiin, vaikka kirjoitan hyönteisten eettisestä huomioimisesta.

Rimpuilun, syyllisyyden ja häpeänkin nostaminen yhteiseen tarkasteluun saattaa auttaa kestävien ratkaisujen löytymisessä.

Empatiamme on rajallista

Artikkelini ampiaisten valepesistä sai yllättävää ajankohtaisuutta, kun Thermacell-hyttyskarkotin nousi kesäkuussa mediahuomion kohteeksi. Mainoksessaan Helsingin Sanomien etusivulla yritys kutsui laitteen käyttäjiä ”kesäillan sankareiksi”. Pallon kokoinen elämä -blogissaan Ami Varto taas kuvasi, miten haitallista laitteessa käytetty myrkky on hyönteisille, kasveille, kaloille ja ihmisille. Tieto levisi nopeasti somessa, ja asiakaspalautteen painostamana laite vedettiin pois myynnistä.

Hyttyskarkotin kuvastaa luontosuhteemme ristiriitaisuutta: laitteen olivat hankkineet nekin, jotka mielsivät itsensä luonnon ystäviksi. Empatiamme toislajisia kohtaan ei tahdo ulottua kiusallisina pitämiimme lajeihin, kuten hyttysiin tai ampiaisiin.

Onneksi olemme oppivia olentoja. Tiedämme pölyttäjäkadon seuraukset ja senkin, että hyttysentappolaite ei valikoi uhrejaan. Jokaisella on lupa muuttaa kantaansa uuden tiedon pohjalta. Karkottimen sijaan hyönteissuhdettaan voi tuumia virkkaamalla valepesän.

Someyhteisöllä on muutosvoimaa

Hyttyskarkottimen tapaus on kertoo yksilön vaikutusmahdollisuuksista. Vaikka somessa on omat ongelmansa, se voi osallistua kestävyysmurrokseen. Toinen esimerkki tästä on Sipsikaljavegaanit, joka on muutamassa vuodessa kasvanut yli 62 000 ihmisen yhteisöksi ja vauhdittanut kasvisruoan suosiota Suomessa. Sipsareiden mättöveganismia voidaan pitää ongelmallisena muun muassa hyve-etiikan näkökulmasta. Samalla yhteisössä vetoaa juuri elämäntavan sallivuus.

Ampiaisten valepesien virkkaukseen sisältyy monenlaisia ristiriitoja: Pesä ei välttämättä toimi karkottimena. Villalangasta valepesää virkkaava työstää yhteiseloa ampiaisten kanssa mutta osallistuu samalla eettisesti ongelmalliseen eläintuotantoon.

Ampiaiset saattavat näyttäytyä virkkaajalle vihollisina tai luonnolle vieraina Disney-hahmoina.

Siltikin: valepesän virkkaus tarjoaa mahdollisuuden hyönteissuhteen pohtimiseen ja voi nytkäyttää eettistä ajattelua odottamattomalla tavalla. Tutkijan on mahdollista tehdä näkyväksi monilajisen yhteiselon ristiriitoja ja tarjota siten epätäydellisyydessäänkin tärkeitä samastumispintoja.

P. S.

Ampiaisten valepesien virkkaustani inspiroi osin Crocheted Coral Reef -taideprojekti, joka kiinnittää käsityön keinoin huomion ympäristöongelmiin. Virkattu koralliriutta on ollut esimerkkinä useissa lähteinä käyttämissäni tutkimusteksteissä. Margaret ja Christine Wertheimin teos on esillä Helsinki Biennaalissa 26. syyskuuta saakka.

Kuva: Terhi Kouvo