WANTED: Uusi ammatillinen identiteetti!

Voisimmeko puhua avoimemmin ammatillisten identiteettiemme keskeneräisyydestä? Kun tuntemuksista ja kokemuksista vaietaan, piiloon jää monenlaisia siirtymiä, jotka kuitenkin tuntuvat kokonaisvaltaisesti.

Kuka rohkenee kuuluttaa julkisesti olevansa kyllästynyt siihen, miten mieltää itsensä ammatillisesti? Harva pitkään työelämässä ollut myöntää edes olevansa välitilassa, jossa ei tunne kuuluvansa oikein mihinkään.

Sen sijaan saamme lukea mediasta sankaritarinoita onnellisista alanvaihtajista: urheilijasta kuoriutui näyttelijä, missi opiskeli hyvinvointivalmentajaksi. Tarinoiden päähenkilöt vaikuttavat kokeneen mullistavan elämänmuutoksen ja löytäneet itsensä uudestaan uuden ammatin myötä.

Kenelle näin hienon ja helpon kuuloinen alanvaihto on kuitenkaan mahdollista? Miltä tuntuu aikuisesta valkokaulustyöläisestä, joka kokee palavaa halua luoda ammatillisen nahkansa?

Identiteettityö vie vuosia

Aikuiskasvatuksessa julkaistussa tutkimuksessani alanvaihtajista haastattelin kolmea, jo uraansa luonutta korkeakoulutettua naista, jotka olivat päätyneet vaihtamaan alaa. Jokaisella oli aiempi ammatillinen identiteetti: yhdellä liiketoiminnan konsulttina, toisella kirjastonhoitajana ja kolmannella myymäläpäällikkönä.

Uuteen ammattiin opiskelu toi kuitenkin mukanaan vanhan ammatillisen identiteetin vaiheittaisen murenemisen ja muuttumisen. Kukin kertoi luoneensa uutta ammatillista identiteettiään aluksi muilta piilossa, hiljalleen. Sellaista, mistä itsekin vielä oli epävarma, ei halua näyttää muille.

Raskaan tuntuinen identiteettityö oli jatkunut vuosia, ja jatkui yhä. Opinnot avoimessa yliopistossa, ikään kuin harrastusluonteisesti, tarjosivat suojaisan toimijuuden paikan alan ja identiteetin vaihtajalle.

Puhutaan avoimesti keskeneräisyydestä

Haastattelemieni naisten kokemukset herättävät pohtimaan, miksi alanvaihdon pitää olla niin yksinäistä puurtamista. Mitä, jos voisimme avoimesti puhua keskeneräisyydestä, muuttumisesta ja muuttamisesta?

Kun tuntemuksista ja kokemuksista vaietaan, piiloon jäävät erityisesti pienet siirtymät. Esimerkiksi siirtymä työtehtävästä toiseen tai työpaikan vaihtaminen toiselle toimialalle voi tuntua itsestä isolta asialta, vaikka ei sinänsä edes vaihtaisi ammattia.

Työelämä ohjaa vakuuttamiseen ja vakuutteluun. Edes itselle ei ole helppoa tunnustaa, että olisi mieluiten aivan muualla, saati ottaa tunnustelevia askelia tavoittelemaansa ”muuta” kohti.

Työelämän rakenteet perustuvat monin paikoin ajatukseen, että pysytään yhdessä ammatissa, vaikka tosiasiassa työelämästä on tullut yhä epävarmempaa, ja samalla ihmiset etsivät itseään työstä ja ammatillisuudesta.

Läpi työuran jatkuvaa oppimista halutaan tukea,  mutta osataanko ottaa riittävässä määrin huomioon, kuinka perustavalla tavalla uuden oppiminen saattaa muuttaa ja muovata ammatillista identiteettiä?

Kun alanvaihtajien ja uralla siirtyjien identiteettityötä tehdään tutkimuksella näkyväksi, siirtymiä voidaan toivottavasti helpottaa. On siis ihan okei olla ammatillisen identiteettinsä kanssa välillä eksyksissä. Tulevaisuudessa asia koskettaa yhä useampaa meistä.

Lisää aiheesta:

• Mirva Heikkilä: ”Alanvaihto ja ammatillisen identiteetin muutos ruumiillisina tiloina ja tuntemuksina”. Aikuiskasvatus 1/2019. DOI: https://doi.org/10.33336/aik.80228