Menetetyn ja kuvitellun elämän välissä

Turvapaikanhakijan elämä on odottamista epävarmuudessa.

23.01.2019 Maria Petäjäniemi

Kello tikittää, mutta mikään ei liiku. On vain aikaa, jota kukaan ei halua.

Pohjoissuomalaisen hätämajoitusyksikön asukas, nuori mies, odottaa: hyväksyntää, lupaa, elämänsä seuraavaa vaihetta.

Elämä ikuisessa nykyhetkessä ei jätä tilaa tulevaisuuden suunnittelulle. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan vielä täytyy odottaa, ja päättyykö odottaminen lupaan jäädä vai karkotukseen.

Yksikössä oli niitä, jotka välittivät

Vuonna 2015 Suomeen saapui turvapaikanhakijoita enemmän kuin koskaan aiemmin, lähes 32 500. Tarvittiin lisää hätämajoitusyksikköjä. Syksyllä 2015 hakeuduin vapaaehtoiseksi yhteen sellaiseen. Paikka majoitti nuoria miehiä, joita tulijoiden enemmistö oli.

Kesällä 2016 hätämajoitusyksikkö suljettiin. Asukkaille tarjottiin paikkoja muissa vastaanottokeskuksissa. Jotkut kieltäytyivät, olisihan muutos vaatinut – taas kerran – uuden elämän aloittamista uudessa kaupungissa. Toiset muuttivat kimpassa paikkakunnan tavallisiin vuokra-asuntoihin.

Yksikön sulkemisen jälkeen katkesivat asukkaiden päivittäiset yhteydet yksikön työntekijöihin ja vapaaehtoisiin. Nuorten turvapaikanhakijoiden kiinnittyminen yhteiskuntaan riippui yhä enemmän omasta aktiivisuudesta

He ottivat muutoksen vastaan ristiriitaisin tuntein. Samat miehet, jotka aiemmin olivat kuvailleet odottamista turhauttavaksi, kertoivat kaipaavansa yksikköä. Eräs kuvasi tunnelmansa näin:

Siellä oli ihmisiä, jotka pitivät huolta ihmisistä. He kysyivät, miltä tuntuu, mitä kuuluu ja miten menee. Enää en sitä koe.

Turvapaikanhakijan oma ääni ei kuulu

’Turvapaikanhakija’ on käsite, joka kertoo tarpeesta turvalliseen paikkaan.

Hätämajoitusyksikössä tapaamani turvapaikanhakijat ovat järjestäneet arkeaan kotoutumisohjelmien ulkopuolella, kieltä ja maan tapoja opetellen. Usealla on ystäväpiiri, työ tai opiskelupaikka. He ovat puolivälissä matkalla elämänsä seuraavaan vaiheeseen, mutta lupa jäädä Suomeen puuttuu. On vain jaksettava odottaa, Alin sanoin:

Tulevaisuuteni on liian kaukana. Se on todella kaukana, mutta ei mahdoton. Se vain vaatii aikaa.

Kun turvapaikanhakijoiden asioista puhutaan ja päätetään, heitä itseään kuullaan harvoin. Poliittisissa päätöksissä heidät määritellään usein ongelmaksi, joka vaatii ratkaisua.

Ongelma paikannetaan  turvapaikanhakijaan itseensä eikä hänen elämäänsä rasittaviin oloihin, kuten syrjäyttävään poliittiseen päätöksentekoon. Näin siitä tulee turvaa hakevan piirre, puute tai ominaisuus.

Syksyllä 2015 turvapaikanhakijoiden tuloa verrattiin mediassa ja politiikassa luonnonkatastrofiiin: tulvaan tai vyöryyn. Puhuttiin turvapaikkakriisisistä. Vertaukset olivat epäinhimillisiä ja käsitys tilanteen väliaikaisuudesta virheellinen.

Vaikka Suomi otti vuonna 2018 vastaan vain 2  409 uutta turvapaikkahakemusta, kymmenet miljoonat ihmiset liikkuvat yhä maasta toiseen – turvallista paikkaa etsien.

Kuva: malstad / Flickr

Lisää aiheesta: